Kävin noin vuosi sitten suomalaisen small talk-keskustelun Whatsappissa:
Millainen sää siellä teillä on? — Tänään on ollut ihan perus sateinen alkusyksyn päivä, kävelin just toimistolle päivittämään mun opiskelija-alennusta.
Eiks sitä voi päivittää enää kirjastolla? — Ei sitä voi, eikä ne oikeen osanneet sanoa että miks ei.
Ai sä oot siellä, onks paljon jonoa? — Emmää oikeastaan tiiä vielä, kun en ole vielä ottanut numeroa – just tulin ovesta sisään ja jonotan lippuautomaatille.
Seisoin alkusyksystä, kuten joka vuosi, odottamassa opiskelija-alennuksen päivittämistä yhteen joka päivä käytössä olevaan korttiin. Pari vuotta sen pystyi tekemään samaan aikaan, kun kävi kampuksella päivittämässä läsnäolotarran opiskelijakorttiin. Se oli tosi kätevää, koska palvelu tuli asiakkaiden luokse kampukselle ja päivittämisen hoitivat samat henkilöt, jotka jakoivat tarroja. Palvelu kuitenkin katosi kyselyistä huolimatta mystisestä syystä, ja siellä meitä oli – 100 ihmistä ennen minua ja varmaan jälkeenkin – pienessä hikisessä akvaarioaulassa ja sen ulkopuolella täyttäen käytävät. Lippuautomaatille jonotettiin ja vasta siinä vaiheessa havainto väkimäärästä täällä on ihan kamalan paljon porukkaa muuttui konkreettiseksi numeroksi: 135 ihmistä ennen minua.
Itse kortin päivittämiseen menee aikaa yksi painallus. Opiskelijakortti näytetään asiakaspalvelijalle, jokin tunnistetieto siitä kirjataan ja päivitettävä kortti piipataan rekisteröintilaitteeseen. Oma vuoroni tuli yllättävän nopeasti, sillä olin varannut jonottamiseen aikaa noin tunnin ja olin valmis skippaamaan lounaan. Mieluummin olisin toki tehnyt kyseisen ajan läksyjä tai syönyt naapurissa olevassa opiskelijaruokalassa. Happi meinasi loppua ja joukossa oli myös muita kuin alennusta päivittämään tulleita asiakkaita, jotka vitsailivat siitä, mikä maailmanloppu nyt on tulossa kun koko kampus on toimistolla. Kansallisurheilulajin sarjaottelu oli käynnissä.
Harkitsin pikaisen kahvin hakemista ja ulkoilmassa pistäytymistä, koska happi tosiaan meinasi loppua – ei asiakaspalvelutilaa ollut suunniteltu niin monen ihmisen odotusaulaksi ja ruudullekin pitäisi nähdä. Juuri kun olin tekemässä lähtöä numerot alkoivat kuitenkin mennä sen verran nopeasti parin uuden tiskin auettua, että päätin vetää meditaatiohengityksellä loppuajan.
Yritin hymyillä selkeästi väsyneelle asiakaspalvelijalle oikein aurinkoisesti, koska tiedän miten 300 henkilön jono testaa palvelualttiutta vappuaattona jäätelökioskilla. Jokaisen meistä oli pakko päivittää se asiakaskunnallemme tarjottu alennus ja opiskellessa olen erityisen hyvin ymmärtänyt, että deadlinet ovat syystä. Asiat voi ja saa aikatauluttaa viimeiseen mahdolliseen päivään, koska siksi se on sovittu. Asioiden tekemisestä deadlinepäivänä ei kuuluisi kokea syyllisyyttä esimerkiksi omia asioita hoitaessaan ja aikatauluttaessaan. Tällaisissa tilanteissa deadlinet tuntuvat kuitenkin rangaistukselta, koska en ollut onnistunut saamaan jonotusta aiemmille päiville. Olisin toki halunnut tietää, että jonottamiseen ei mene kuin 35 minuuttia ja montako tiskiä on auki, kun lähdin yliopistolta kauhealla kiireellä luentosalista. Kyseinen jonotustilanne on jokavuotinen smalltalkin aihe jonotuksen suunnittelusta sen varsinaiseen toteutumiseen. Kaverilla oli paria tuntia aiemmin mennyt samankokoisessa jonossa tunti ja vartti.
Kun juttelin viime vuoden joulukuussa Aseemin kanssa ja kuulin, mistä heidän sovelluksessaan oikeasti on kyse, mieleeni tuli heti esimerkkejä omasta elämästä. Tuonkin jonotustilanteen olisi voinut hoitaa etänä.
Toivon, että tulevaisuudessa opiskelijakaverit voivat syödä sen nyt skipatun lounaan rauhassa ja sitten käydä päivittämässä korttinsa. Jonojen ennustamisen sijaan voidaan vahtia kaverin lounasta, kun hän käy päivittämässä opiskelija-alennuksen naapurissa tai istua torilla kahvikupposelle! Jäähän meille niitä small talkin aiheita silti.
Jutteletko sinä kaveriesi kanssa jonottamisesta?
Leppoisaa viikonloppua!
Jasmin
